Nykyajan hömpötykset, sähkö etunenässä, ovat luoneet meille illuusion siitä, että ihmisen pitäisi olla yhtä ponteva, viriili ja tehokas ympäri vuoden. Tämähän on mitä suurimmassa määrin täyttä puppua ja täysin vastoin geneettistä perimäämme. Mitä ennen tehtiin, kun valoisa satokausi oli ohi ja pitkä, pimeä ajanjakso alkoi? Keskityttiin pysymään hengissä, ja jos mahdollista, lämpimänä. Ei pohjolan talvi ole innovatiivisten strategiatyöpajojen tai tehokkaiden tuottavuusseminaarien aikaa. Se on levon aikaa.
Olen varma, että ihmiset ovat jossain vaiheessa evoluutiota vain yksinkertaisesti menettäneet kyvyn kuunnella omaa elimistöään. Se näkyy tietysti muulloinkin kuin talvella, ja erityisen surkealta lajimme tulevaisuus näyttää, jos sitä vertaa muiden pallomme asukkaiden valmiuksiin. Jatkaako majava puiden kaatamista sen jälkeen kun pato on valmis? Ei. Raataako orava itsensä sairaalakuntoon käpyjä kerätessään tai pitääkö karhulle antaa rauhoittavia, että se tajuaa käydä talvilevolle? Ei, ei. Niillä on tallella tuntuma omaan elimistöönsä ja niitä ympäröivään luontoon. Meillä ei.
Miten tämä sairaalloiseksi muuttunut itsetuntemusongelma sitten ratkaistaan? Olen itse viimeisten parin vuoden aikana omakohtaisten vaikeuksien kautta vakuuttunut siitä, ettei elämäänsä sopivasti hidastaakseen ja elämänlaatuaan parantaakseen tarvitse myydä omaisuuttaan ja muuttaa Tiibetiin tai jättäytyä vuorotteluvapaalle kirjoittamaan elämäntaito-opasta. Pienet ratkaisut riittävät. Tässä nyt aluksi muutama, jotka olen itse havainnut toimiviksi:
• Vaihda henkilöauto pyöräilyyn.
• Syö joka päivä kunnon lounas.
• Lopeta kahvinjuonti.
• Älä ota tietokonetta kotiin työpäivän jälkeen.
• Aloita uudelleen joku nuoruuden harrastuksesi.
• Mene nukkumaan silloin kun nukuttaa, äläkä kellon mukaan.
Jos sinä sanot, että nuohan ovat itsestäänselvyyksiä, niin minä kysyn mikset sitten toteuta niitä? Kyse ei ole isoista ja ihmeellisistä asioista, joiden avulla voi paeta todellisuutta, vaan pienistä valinnoista, jotka auttavat sietämään omaa, valitettavan epätäydellistä elämäänsä.
Samaan sarjaan kuuluu myös ajatus talviseisokista. Älkää nyt luulko, että tarkoitan sitä että kaikkien pitäisi olla lokakuusta huhtikuuhun tehottomia riippakiviä, jotka tuottavat työnantajalleen pelkkiä sairaskuluja. Talvella pitäisi vain tajuta jättää pois kaikki epäoleellinen ja turha, niin jäisi resursseja niille tärkeimmille asioille – liittyivätpä ne porvarilliseen palkkatyöhön, laatuaikaan lasten kanssa tai lisääntymisvietin toteuttamiseen. Nukkukaa enemmän! Syökää hyvin! Kuunnelkaa itseänne!
Ja hei, jos tämä kirjoitus on jonkun mielestä epälooginen, poukkoileva tai suorastaan kehno, niin mitä muuta voi odottaa. Nyt on marraskuu ja olen antanut aivoilleni luvan levätä!
torstai 10. marraskuuta 2011
maanantai 7. marraskuuta 2011
Sopivaa hitautta etsimässä
Loppusyksy on vaikeaa aikaa. Kaikki ottaa voimille. Pelkkä herääminen tuottaa tuskaa. Pimeys käy päälle kuin märkä lainapeite. Tunnelma lähenee lohdutonta. Erityisen raskaalta saattaa tuntua, jos työparisi sattuu samaan aikaan olemaan kuvausreissulla eteläisessä Euroopassa purkittamassa yhdessä käsikirjoittamaanne tv-filmiä. Olisi helpointa vain antaa periksi ja hautautua pessimismiin.
Jotta selviytyisi järjissään läpi loka- ja marraskuun on pakko ottaa proaktiivinen asenne kaamokseen. Aloitin urakan listaamalla kasan positiivisia asioita, jotka ovat piristäneet minua viime viikkoina. Ja kuinka ollakaan, huomasin niiden kaikkien liittyvän tavalla tai toisella arkipäivän hidastamiseen.
Ehkä se liittyy ikään tai sitten siihen että olen työskennellyt viimeiset 14 vuotta alalla jossa kaiken pitää olla valmista viimeistään nyt tai mieluiten jo eilen. Joka tapauksessa olen huomannut arvostavani yli kaiken kiireettömyyttä. Sitä, että kiertelen kirjastossa tunnin enkä lainaa mitään. Sitä, että saan järjestellä loputtomiin reseptikansioni hitaasti hautuvat uuniruuat -osastoa. Tai sitä, että vain istun hiljaa paikoillaan ja kuuntelen seinäkellon raksutusta.
Tässä TOP 5 lokakuun ajalta:
1) Indian Goa -tee
Teen juominen ylipäätään on omiaan rauhoittamaan mieltä ja vähentämään turhaa kiirettä. Itse asiassa teetä ei voi juoda liikaa. Ja jos teellä vielä on tällainen nimi, sen on pakko toimia!
2) Bossaliina
Turun Maariankadulla sijaitsevan kahvila Bossaliinan koko paketti on kuin suunniteltu hetken rauhoittumiseen kiireisen päivän keskellä: salaatit, pikkuleivät, musiikki, sisustus ja koko miljöö, jossa tuntuu kuin olisi siirtynyt muutaman vuosikymmenen takaiseen mummolaan. Surullista asiassa on ainoastaan se, että juuri saamani tiedon mukaan Bossaliina lopettaa toimintansa. Kurjuus!
3) Carl Larssonin Unelmia harmoniasta -näyttely
Jos haluaa löytää henkisen esikuvan pittoreskia kiireettömyyttä huokuvalle elämäntavalleen, kannattaa käydä tsekkaamassa Carl Larssonin näyttely nyt Turun taidemuseossa tai ensi vuoden puolella Ateneumissa. Seitsenlapsisen perheen taiteilijaisä panosti kaikessa kotoisaan käytännöllisyyteen, unohtamatta esteettisiä arvoja. Larssonin maalauksista huokuva douceur de vivre, elämän suloisuus, on jotain, mitä ei löydy tämän päivän sisustuslehtien sivuilta. Omana aikanaan radikaali viiksiniekka oli vaimonsa kanssa tyylien sekoittaja, jonka keskeinen viesti on: Keskity perheeseen ja kotiin.
P.S. Kiitos opastuksesta, Elli Lippo!
4) Lehtien haravoiminen
Tämän lähemmäs luontoa ja vuodenaikojen luonnollista vaihtelua ei kolmannen vuosituhannen urbaani toimistotyöläinen pääse. Tuoksua myöten rauhoittava kokemus, jonka hyvänä puolena on myös se, ettei kyseessä ole mikään projekti, joka suunnitellaan, tehdään ja arkistoidaan, vaan lähinnä ikuisuus-tyyppinen puhde. Haravoidessaan ihminen on vain mitättömän pieni osa luonnon kiertokulkua, ja voi siten korkeintaan kuvitella luovansa järjestystä kaikkeuteen.
5) Konstaapeli Reinikainen
Sosiaalisen median, online-uutisoinnin ja mobiilin tiedonsiirron aikaa eläessäni olen huomannut itse käyväni aivan toisilla taajuuksilla. Sisäinen optiminopeuteni on suunnilleen sama kuin 1970-luvun itäautoilla tai tv-ohjelmilla. Niinpä suosittelenkin kaikille sopivaa hitautta havitteleville erittäin lämpimästi vanhoja Reinikainen-jaksoja, jotka ovat saatavilla kätevässä dvd-formaatissa.
Kyseessä on paitsi yksi ihan parhaita Suomessa ikinä tehtyjä tv-sarjoja, myös aikahyppy turvalliseen lähihistoriaan. Reinikainen kertoo, miten paljon maailmamme onkaan muuttunut 30 vuodessa eli sitten oman lapsuuteni. Kerronnan ihanan verkkaisuuden lisäksi silmään pistää eritoten se, miten tuolloin elettiin. Ei 1980-luvun alun Tampereella ollut sisustussunnittelijoita eikä stylistejä, autona oli toistakymmentä vuotta vanha Tippa-rellu, miehet pitivät viiksiä ihan tosissaan eikä ironisena kannanottona ja kaupungin ainoa etninen väriläiskä oli kreikkalainen ravintola. Reinikaiset sopivatkin juuri tällaiselle melko vanhanaikaiselle ihmiselle, jolle 2000-luku olisi mieluiten saanut jäädäkin scifi-elokuvien futurismiksi
Ja muuten, arvatkaapa montako jaksoa koko kansan kollektiiviseen muistiin tallentunutta Reinikaista aikoinaan tehtiin? Ei sataa eikä viittäkymmentä, vaan ainoastaan 15. Usko tai älä.
Jotta selviytyisi järjissään läpi loka- ja marraskuun on pakko ottaa proaktiivinen asenne kaamokseen. Aloitin urakan listaamalla kasan positiivisia asioita, jotka ovat piristäneet minua viime viikkoina. Ja kuinka ollakaan, huomasin niiden kaikkien liittyvän tavalla tai toisella arkipäivän hidastamiseen.
Ehkä se liittyy ikään tai sitten siihen että olen työskennellyt viimeiset 14 vuotta alalla jossa kaiken pitää olla valmista viimeistään nyt tai mieluiten jo eilen. Joka tapauksessa olen huomannut arvostavani yli kaiken kiireettömyyttä. Sitä, että kiertelen kirjastossa tunnin enkä lainaa mitään. Sitä, että saan järjestellä loputtomiin reseptikansioni hitaasti hautuvat uuniruuat -osastoa. Tai sitä, että vain istun hiljaa paikoillaan ja kuuntelen seinäkellon raksutusta.
Tässä TOP 5 lokakuun ajalta:
1) Indian Goa -tee
Teen juominen ylipäätään on omiaan rauhoittamaan mieltä ja vähentämään turhaa kiirettä. Itse asiassa teetä ei voi juoda liikaa. Ja jos teellä vielä on tällainen nimi, sen on pakko toimia!
2) Bossaliina
Turun Maariankadulla sijaitsevan kahvila Bossaliinan koko paketti on kuin suunniteltu hetken rauhoittumiseen kiireisen päivän keskellä: salaatit, pikkuleivät, musiikki, sisustus ja koko miljöö, jossa tuntuu kuin olisi siirtynyt muutaman vuosikymmenen takaiseen mummolaan. Surullista asiassa on ainoastaan se, että juuri saamani tiedon mukaan Bossaliina lopettaa toimintansa. Kurjuus!
3) Carl Larssonin Unelmia harmoniasta -näyttely
Jos haluaa löytää henkisen esikuvan pittoreskia kiireettömyyttä huokuvalle elämäntavalleen, kannattaa käydä tsekkaamassa Carl Larssonin näyttely nyt Turun taidemuseossa tai ensi vuoden puolella Ateneumissa. Seitsenlapsisen perheen taiteilijaisä panosti kaikessa kotoisaan käytännöllisyyteen, unohtamatta esteettisiä arvoja. Larssonin maalauksista huokuva douceur de vivre, elämän suloisuus, on jotain, mitä ei löydy tämän päivän sisustuslehtien sivuilta. Omana aikanaan radikaali viiksiniekka oli vaimonsa kanssa tyylien sekoittaja, jonka keskeinen viesti on: Keskity perheeseen ja kotiin.
P.S. Kiitos opastuksesta, Elli Lippo!
4) Lehtien haravoiminen
Tämän lähemmäs luontoa ja vuodenaikojen luonnollista vaihtelua ei kolmannen vuosituhannen urbaani toimistotyöläinen pääse. Tuoksua myöten rauhoittava kokemus, jonka hyvänä puolena on myös se, ettei kyseessä ole mikään projekti, joka suunnitellaan, tehdään ja arkistoidaan, vaan lähinnä ikuisuus-tyyppinen puhde. Haravoidessaan ihminen on vain mitättömän pieni osa luonnon kiertokulkua, ja voi siten korkeintaan kuvitella luovansa järjestystä kaikkeuteen.
5) Konstaapeli Reinikainen
Sosiaalisen median, online-uutisoinnin ja mobiilin tiedonsiirron aikaa eläessäni olen huomannut itse käyväni aivan toisilla taajuuksilla. Sisäinen optiminopeuteni on suunnilleen sama kuin 1970-luvun itäautoilla tai tv-ohjelmilla. Niinpä suosittelenkin kaikille sopivaa hitautta havitteleville erittäin lämpimästi vanhoja Reinikainen-jaksoja, jotka ovat saatavilla kätevässä dvd-formaatissa.
Kyseessä on paitsi yksi ihan parhaita Suomessa ikinä tehtyjä tv-sarjoja, myös aikahyppy turvalliseen lähihistoriaan. Reinikainen kertoo, miten paljon maailmamme onkaan muuttunut 30 vuodessa eli sitten oman lapsuuteni. Kerronnan ihanan verkkaisuuden lisäksi silmään pistää eritoten se, miten tuolloin elettiin. Ei 1980-luvun alun Tampereella ollut sisustussunnittelijoita eikä stylistejä, autona oli toistakymmentä vuotta vanha Tippa-rellu, miehet pitivät viiksiä ihan tosissaan eikä ironisena kannanottona ja kaupungin ainoa etninen väriläiskä oli kreikkalainen ravintola. Reinikaiset sopivatkin juuri tällaiselle melko vanhanaikaiselle ihmiselle, jolle 2000-luku olisi mieluiten saanut jäädäkin scifi-elokuvien futurismiksi
Ja muuten, arvatkaapa montako jaksoa koko kansan kollektiiviseen muistiin tallentunutta Reinikaista aikoinaan tehtiin? Ei sataa eikä viittäkymmentä, vaan ainoastaan 15. Usko tai älä.
torstai 3. marraskuuta 2011
Taina-täti kosketti lukijakuntaa
Kuten vakkarilukijani ovat huomanneet, Ammatinvalintaopasta on tullut kirjoitettua viime aikoina melko laiskaan tahtiin. Niinpä kävijöitäkin on ollut aika hintsusti.
Keskiviikkona kuitenkin niinsanoakseni pomppasi! Lounastunnilla lievästi pöyristyneessä mielentilassa Taina Kovalaiselle ja hänen asenteilleen omistamani pikku piikki aiheutti myös melkoisen piikin kävijätilastossa. Kuten kuvasta näkyy, pelkästään keskiviikon aikana Ammatinvalintaopasta kävi lukemassa liki 2700 ihmistä, mikä on noin 50-kertainen määrä tavanomaisiin nenänkaivuuraportteihini verrattuna. Vuorokaudessa päästiin jo yli neljään tuhanteen!
Myös lukijakommentteja tulvi rutkasti tavanomaista enemmän. Olen vallan ihastunut! Tietysti ensinnäkin siitä, että blogiani luetaan, mutta ennen kaikkea siitä, kuinka yksimielisesti ihmiset tuomitsevat syrjinnän "erilaisuutta" edustavaa vähemmistöä, eli tässä tapauksessa kehitysvammaisia kohtaan. Samaa viestii sekin, että samana päivänä Facebookiin perustettu "Ei Tainaa minun takapihalleni" -ryhmä keräsi vuorokaudessa 14 000 jäsentä.
Hienoa ihmiset! Tämä osoittaa mielestäni taas kerran mahtavalla tavalla sosiaalisen median voiman ja nopeuden. Tuntuu hyvältä, että kansa on kiinnostunut yhteiskunnallisten epäkohtien kuten vähemmistöjen syrjinnän käsittelystä, huumorin keinoin tai vakavalla naamalla.
Mitä tulee lukijamääriin, voitaisiinko tämän ohikiitävän suosion myötä siis spekuloida, että jos tarjolla olisi joka päivä yhtä herkullisia aiheita ja jaksaisin käyttää niiden ruotimiseen vartin joka lounastunti, ja vielä viikonloppuisinkin, blogillani olisi kuukaudessa 80 000 kävijää? Kuulostaa houkuttelevalta, myönnetään. Mutta jokapäiväinen totuus lienee kaukana siitä. Sitä paitsi koska henkilökohtaiseen elämänfilosofiaani ei kuulu laskelmointi, voiton maksimointi, tulosvastuullisuus tai onnistumisten mittaaminen määrän kautta, jatkan samaa rataa kuin ennenkin. Eli kirjoitan silloin kun jaksan, siitä aiheesta kuin huvittaa ja viis veisaan kävijäkäyristä.
Kiitos joka tapauksessa vielä kerran kaikille Taina-postausta kommentoineille! Ammatinvalintaopas lupaa olla valppaana jatkossakin. Otan myös edelleen mielelläni vastaan hyviä vinkkejä ilmiöistä ja epäkohdista, joita Ammatinvalintaoppaan sopisi käsitellä pilke silmämunassa ja virne suupielessä. Aiheet voivat liittyä yhtä lailla vähemmistöjen syrjintään, työmatkapyöräilyyn, sosiaaliseen mediaan, positiiviseen ajatteluun kuin hitaaseen elämään.
Ja muistakaa, että huumori on paras ase typeryyttä vastaan!
Keskiviikkona kuitenkin niinsanoakseni pomppasi! Lounastunnilla lievästi pöyristyneessä mielentilassa Taina Kovalaiselle ja hänen asenteilleen omistamani pikku piikki aiheutti myös melkoisen piikin kävijätilastossa. Kuten kuvasta näkyy, pelkästään keskiviikon aikana Ammatinvalintaopasta kävi lukemassa liki 2700 ihmistä, mikä on noin 50-kertainen määrä tavanomaisiin nenänkaivuuraportteihini verrattuna. Vuorokaudessa päästiin jo yli neljään tuhanteen!
Myös lukijakommentteja tulvi rutkasti tavanomaista enemmän. Olen vallan ihastunut! Tietysti ensinnäkin siitä, että blogiani luetaan, mutta ennen kaikkea siitä, kuinka yksimielisesti ihmiset tuomitsevat syrjinnän "erilaisuutta" edustavaa vähemmistöä, eli tässä tapauksessa kehitysvammaisia kohtaan. Samaa viestii sekin, että samana päivänä Facebookiin perustettu "Ei Tainaa minun takapihalleni" -ryhmä keräsi vuorokaudessa 14 000 jäsentä.
Hienoa ihmiset! Tämä osoittaa mielestäni taas kerran mahtavalla tavalla sosiaalisen median voiman ja nopeuden. Tuntuu hyvältä, että kansa on kiinnostunut yhteiskunnallisten epäkohtien kuten vähemmistöjen syrjinnän käsittelystä, huumorin keinoin tai vakavalla naamalla.
Mitä tulee lukijamääriin, voitaisiinko tämän ohikiitävän suosion myötä siis spekuloida, että jos tarjolla olisi joka päivä yhtä herkullisia aiheita ja jaksaisin käyttää niiden ruotimiseen vartin joka lounastunti, ja vielä viikonloppuisinkin, blogillani olisi kuukaudessa 80 000 kävijää? Kuulostaa houkuttelevalta, myönnetään. Mutta jokapäiväinen totuus lienee kaukana siitä. Sitä paitsi koska henkilökohtaiseen elämänfilosofiaani ei kuulu laskelmointi, voiton maksimointi, tulosvastuullisuus tai onnistumisten mittaaminen määrän kautta, jatkan samaa rataa kuin ennenkin. Eli kirjoitan silloin kun jaksan, siitä aiheesta kuin huvittaa ja viis veisaan kävijäkäyristä.
Kiitos joka tapauksessa vielä kerran kaikille Taina-postausta kommentoineille! Ammatinvalintaopas lupaa olla valppaana jatkossakin. Otan myös edelleen mielelläni vastaan hyviä vinkkejä ilmiöistä ja epäkohdista, joita Ammatinvalintaoppaan sopisi käsitellä pilke silmämunassa ja virne suupielessä. Aiheet voivat liittyä yhtä lailla vähemmistöjen syrjintään, työmatkapyöräilyyn, sosiaaliseen mediaan, positiiviseen ajatteluun kuin hitaaseen elämään.
Ja muistakaa, että huumori on paras ase typeryyttä vastaan!
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Ei Taina Kovalaista meidän taloyhtiöömme!
Minä asun omistusasunnossa kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa ja viihtyisässä taloyhtiössä. Nyt olen kuitenkin kuullut luotettavalta taholta, että yhtiöömme ollaan kaavailemassa tanssikoulua. Eikä mitä tahansa rivitanssikoulua, vaan Taina Kovalaisen Show Dance Studiota! Siis nyt ei puhuta mistään Kaustisen Purpuripelimanneista vaan sentään Turun Disco Queenista ja virallisesta Grand Old Primadonnasta, hei huh huh!
Kysyn vaan, onko tässä lainkaan ajateltu meitä asukkaita! Tänne muuttaa ihmiset ennenkaikkea sen takia, että asunnot on kalliita ja alue lapsiturvallinen, eikä täällä ole juurikaan pelkoa jäädä vaikkapa esimerkiksi auton alle.
Mutta kuinka paljon täällä ollenkaan mahtaakaan olla liikennettä sitten kun Taina Kovalaisen hoidokit valtaavat talon? Olen yhdeltä luotettevalta taholta kuullut, että siellä Show Dancessa käyvät liikkuvat pääosin henkilöautoilla, ja siinä on sitten Mersua, Audia ja Bemaria, puhumattakaan että koko ajan takseja suhaa ees sun taas meidän pihapiirissämme.
Lisäksi olen kuullut yheltä vähän älykkäämmältä taholta, että tää voi siis hei ihan tosissaan vaikeuttaa asunnon myyntiä täällä. Jos nyt vaikka mulla olis asunto myynnissä ja potentiaalinen ostaja, joka sattuukin olemaan tällainen ns. antidansisti, niin hän sanookin, että ei käy. Siis huom, en puhu nyt itsestäni, mutta tällaisia ihmisiä on! Ei sellainen hyvällä kattele että täällä hyppää jotain paljettipaita pojuja ja ties mitä arvaamattomasti liikehtiviä hiphoppareita. Hei mä sanon nyt tän, kun tää on vaan elämän realiteetti!
Ja ennen kaikkee mä voin sanoa, että mulla on ainakin huoli mun lasteni puolesta! Kun on kyse hei tanssikoulusta, niin ei koskaan voi tietää, mikä on sen aste, onko kyse ihan satubaletista vai enempi niinku tankotanssista? Vai onko tänne tulijat peräti modernin nykytanssin edustajia, siis sehän ei oo sitten enää mitään lasten katseltavaa vääntelehtimistä ollenkaan! Ja mä olen kuullut yheltä taholta, että toi Contemporary Jazz voi olla siis jopa tarttuvaa, siitä on kai jotain tutkimuksiakin!
Se luo tänne semmoisen epävarmuuden ja pelon ilmapiirin, että voinko mä pitää enää edes ovia auki öisin kun täällä kulkee nimekkäitä tanssivaikuttajia Los Angelesia myöten, aikaerosta vapisten. Siinä hiki haisee ja permanto tömisee, ei se ole kuulkaas lapsia varten semmoinen. Puhumattakaan jostain seksikkäästi nytkähtelevistä TPS-kissoista, uh huh!
Ja siis huom, mä en ole selkäänpuukottaja enkä puskista huutelija, eikä mulla itselläni siis ole mitään Taina Kovalaista tai tanssimista vastaan. Mähän olen itsekin tanssinut usein, jopa hitaita, mm. Kruunusalin Discossa Scorpionsin "Still Lovin' Youta". Mutta kyllä niiden omituisesti hyppelevien ja epäilyttävän laihojen tyyppien pitäisi vaan pysyä jossain vanhassa tehdasrakennuksessa, missä ne ei häiritse meitä asunnon omistajia.
Kysyn vaan, onko tässä lainkaan ajateltu meitä asukkaita! Tänne muuttaa ihmiset ennenkaikkea sen takia, että asunnot on kalliita ja alue lapsiturvallinen, eikä täällä ole juurikaan pelkoa jäädä vaikkapa esimerkiksi auton alle.
Mutta kuinka paljon täällä ollenkaan mahtaakaan olla liikennettä sitten kun Taina Kovalaisen hoidokit valtaavat talon? Olen yhdeltä luotettevalta taholta kuullut, että siellä Show Dancessa käyvät liikkuvat pääosin henkilöautoilla, ja siinä on sitten Mersua, Audia ja Bemaria, puhumattakaan että koko ajan takseja suhaa ees sun taas meidän pihapiirissämme.
Lisäksi olen kuullut yheltä vähän älykkäämmältä taholta, että tää voi siis hei ihan tosissaan vaikeuttaa asunnon myyntiä täällä. Jos nyt vaikka mulla olis asunto myynnissä ja potentiaalinen ostaja, joka sattuukin olemaan tällainen ns. antidansisti, niin hän sanookin, että ei käy. Siis huom, en puhu nyt itsestäni, mutta tällaisia ihmisiä on! Ei sellainen hyvällä kattele että täällä hyppää jotain paljettipaita pojuja ja ties mitä arvaamattomasti liikehtiviä hiphoppareita. Hei mä sanon nyt tän, kun tää on vaan elämän realiteetti!
Ja ennen kaikkee mä voin sanoa, että mulla on ainakin huoli mun lasteni puolesta! Kun on kyse hei tanssikoulusta, niin ei koskaan voi tietää, mikä on sen aste, onko kyse ihan satubaletista vai enempi niinku tankotanssista? Vai onko tänne tulijat peräti modernin nykytanssin edustajia, siis sehän ei oo sitten enää mitään lasten katseltavaa vääntelehtimistä ollenkaan! Ja mä olen kuullut yheltä taholta, että toi Contemporary Jazz voi olla siis jopa tarttuvaa, siitä on kai jotain tutkimuksiakin!
Se luo tänne semmoisen epävarmuuden ja pelon ilmapiirin, että voinko mä pitää enää edes ovia auki öisin kun täällä kulkee nimekkäitä tanssivaikuttajia Los Angelesia myöten, aikaerosta vapisten. Siinä hiki haisee ja permanto tömisee, ei se ole kuulkaas lapsia varten semmoinen. Puhumattakaan jostain seksikkäästi nytkähtelevistä TPS-kissoista, uh huh!
Ja siis huom, mä en ole selkäänpuukottaja enkä puskista huutelija, eikä mulla itselläni siis ole mitään Taina Kovalaista tai tanssimista vastaan. Mähän olen itsekin tanssinut usein, jopa hitaita, mm. Kruunusalin Discossa Scorpionsin "Still Lovin' Youta". Mutta kyllä niiden omituisesti hyppelevien ja epäilyttävän laihojen tyyppien pitäisi vaan pysyä jossain vanhassa tehdasrakennuksessa, missä ne ei häiritse meitä asunnon omistajia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
