Pari sanaa ankeista lähiöistä ja muistikuvien subjektiivisuudesta

Uusimmassa Hesarin NYT-liitteessä oli kiintoisa juttu ankean lapsuuden 1970-80-lukujen betonilähiössä eläneestä turkulaisesta valokuvaaja Iiu Susirajasta. Toimittaja Laura Friman oli onnistunut luomaan todella jäntevän kontrastin herkän taiteilijasielun kasvamisen ja henkisiä arvoja polkeneen Hepokullan jääkiekkolähiön välillä. 

Mielenkiintoiseksi asetelman tekee omasta näkökulmastani erityisesti se, että vietin lapsuus- ja teinivuoteni 1980-90 juuri samaisessa Hepokullassa. Sattuu kuitenkin olemaan niin, että omissa muistikuvissani NYT-liitteen betonilähiö näyttäytyy hyvinkin keskiluokkaisena kerrostalotaajamana, jossa kulttuuri kukoisti siinä missä kiekkoilukin. 

Minun lapsuuteni Hepokullassa taide ei ollut tabu, josta vaiettiin jäähallin ankeassa varjossa. Muistan elävästi, kuinka kirjastoauto kävi säännöllisesti ja koulussa järjestettiin kulttuurikilpailuja. Kirjoitusmittelöiden parhaat palkittiin paikallispankin froteepyyhkeillä. Sarjakuvia piirrettiin, soittotunneilla käytiin ja bändejä perustettiin, normaalien heittotähti- ja minisuksieksperimenttien ohessa tietysti. 

Nuorisotalo saatiin vasta 80-luvun lopulla, mutta muistikuvieni Hepokullassa nurmikko oli vihreää ja metsää oli paljon. Naapurit tunsivat toisensa ja ostoskeskus tarjosi keskeiset palvelut. Lähimmät omenavarkaissa käymisen mahdollistavat omakotitalotkin sijaitsivat kivenheittämän päässä. Ympäristö oli mitä otollisin vaikkapa taidehommeleihin ryhtymiselle, eikä jääkiekkomailaa muistaakseni väkipakolla kouraan tungettu.

Oliko lehtijutun ankea lähiö siis mielikuvituksen tuotetta? Kun puhutaan lapsuuden muistikuvista, ei oikeaa tai väärää kuvaa ole. Tiedän toki, että omanikin on kärjistys, aivan samoin kuin toimittajan kontrastihakuinen kuvaus Susirajan myöhemmän kasvun kannalta välttämättömän ankeista lapsuusmaisemista. Lopulta kyse taitaa kuitenkin olla vain lapsuusmuistojen väistämättömästä subjektiivisuudesta.




EDIT: Kuva Hepokullan Lämpö oy:n sivuilta www.hepokulta.com

Ehditkö katsoa 52 hyvää elokuvaa vuodessa?

Kuten pinttyneimmät Ammatinvalintaoppaan lukijat saattavat hämärästi muistaa, asetin viime vuonna itselleni kohtuullisen tavoitteen. Alkuvuodesta päätin nimittäin pitää huolta siitä, että avartaisin maailmankuvaani katsomalla (vähintäänkin) 52 hyvää elokuvaa vuoden aikana. Koska en käytännössä katso lainkaan telkkaria, tuntui leffa per viikko -aikataulu vielä huhtikuussa aivan mahdolliselta saavuttaa muun harrastustoiminnan, lastenkasvatuksen ja riittävien yöunien ohessa.

Loppuvuodessa tahti kuitenkin jotenkin oudosti hyytyi. En ole koskaan ollut mikään leffafriikki, eikä tärkeintä tietenkään ole määrä vaan laatu (varsinkin kun samalla yritän koko ajan päästä eroon turhasta suorittamismentaliteetista), mutta jäihän se jotenkin hiukan harmittamaan. No, lopputuloksena oli kuitenkin 40 hyvää tai kohtuullista (tai edes kelvollista :) leffaa. Tänä vuonna tavoite on tietysti parantaa tulosta, onhan sentään kulttuuripäävuosi!

Vuoden 2010 lista on tässä, täysin kelvottomat on jätetty suosiolla pois.

1. Once (Ohjaus John Carney 2008)
2. Viisi vuodenaikaa (Kim Ki-duk 2003)
3. Vuohia tuijottavat miehet (Grant Heslov 2009)
4. Moottoripyöräpäiväkirja (Walter Salles 2004)
5. Milk (Gus Van Sant 2009)
6. Katseet ikkunassa (Ferzan Ozpetek 2003)
7. The Brothers Bloom (Rian Johnson 2008)
8. Terminaali (Steven Spielberg 2004)
9. Anvil! The Story of Anvil (Sacha Gervasi 2009)
10. Slummien miljonääri (Danny Boyle 2008)
11. Mademoiselle (Philippe Lioret 2001)
12. Pilviin piirretty (Jan Sverák 2001)
13. Elämä kierrättää - Empties (Jan Sverák 2007)
14. Seabiscuit (Gary Ross 2003)
15. Julie & Julia (Nora Ephron 2009)



16. Valkoinen Masai (Hermine Huntgeburth 2005)
17. Risto Räppääjä ja polkupyörävaras (Mari Rantasila 2010)
18. Hääkuvaaja (Ulf Malmros 2009)
19. Unelma bändistä (Ulf Malmros 2005)
20. Arjen kulissit (Dan Harris 2004)
21. Kreikkalainen lomamatka (Donald Petrie 2009)
22. Volver – paluu (Pedro Almodovar 2006)
23. Populäärimusiikkia Vittulajänkältä (Reza Bagher 2004)
24. Date Night (Shawn Levy 2010)
25. Looking for Eric (Ken Loach 2009)
26. Broken Flowers (Jim Jarmusch 2005)
27. Pianistin sivunkääntäjä (Denis Dercourt
2006)
28. Murto ja varkaus (Anthony Minghella 2006)
29. Kuinka miljonääri naidaan (Jean Negulesco 1953)
30. Ja paholainen loi naisen (Agustin Diaz Yanes 2001)
31. Suuret suunnitelmat (Jesper W. Nielsen 2005)
32. Up in the Air (Jason Reitman 2009)
33. Gandhi (Richard Attenborough 1982)



34. Ruusun nimi (Jean-Jacques Annaud 1986)
35. Jonesin perhe (Derrick Borte 2009)
36. Varastettuja suudelmia (François Truffaut 1968)
37. JCVD (Mabrouk El Mechri 2008)
38. Faija (Josef Fares 2010)
39. Kapteeni Alatriste (Agustin Diaz Yanes 2006)
40. Imperiumin vastaisku (Irvin Kershner 1980)

Päivän uudissana – vain Lidlistä!

Uskollinen vakiolukijani S.J. ilahdutti työpäivääni saksalaisperäisen päivittäistavaraketjun mainoksella, jonka tärkein anti on aivan uusi adjektiivi!

Paljon olen mutkalle taivuteltuja, tuunattuja ja jopa runneltuja suomen kielen sanoja ammatillisen urani aikana nähnyt, mutta silti "kalavalmiissa" on jotain, mikä koskettaa kielitajuni kaikkein herkimpiä kieliä (G, H ja ylä-E).

Herää vain kysymys, mitä seuraavaksi? Kanavalmis grillibroileri? Munavalmis omeletti? Sikavalmis joulukinkku? Tämä sanavalmis mainonnan suunnittelija jää mielenkiinnolla odotusasemiin.

Aarikka eduskuntaan, eiku Narikka, vai mikä se nyt oli?

Tässä vaiheessa tammikuuta onkin jo korkea aika siirtyä vaalimainonnan pariin! Niinpä tiistain "kaksi marjaa" -logopoimintamme tuleekin Varsinais-Suomen Kokoomuksen riveistä. Siinä missä useimpien suomalaisten tuntema Aarikka-brändi tarjoaa kestävää kauneutta, useimmille vielä toistaiseksi tuntematon Arikka puolestaan tarjoilee vastuuta ja luottamusta, toki tyylikkäästi paketoituna. Mitä tulee ehdokkaan henkilöbrändin visuaaliseen ilmeeseen, näytetään uiskentelevan konservatiiveja kalastellen turvallisilla vesillä, ellei jopa naapurin katiskoilla!




Kuten jo taannoisessa bloggauksessani pohdiskelin, tutun kuuloisella brändinimellä voi saada ansaitsematonta etua huomioarvokilpailun kuhmuraisilla kentillä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä jos nimen lisäksi myös logo liippaa niin sanotusti läheltä, ollaan jo niin likellä tekijänoikeusrikkomusta, että naurattaa - toivottavasti koko matkan Arkadianmäelle asti! Sillä huumoristahan tässä on kyse, onhan?

Kulttuuripääkaupungin hegtisessä zykkeessä

Aivan mahtavaa seurata, kuinka kulttuuri kukkii kulttuuripääkaupunkivuonna kulttuurikaupungissa! Loistava esimerkki on Cafe2011 Kristiinankadulla. Huomatkaa erityisesti, miten kulttuurikahvila pysyy hektisenä pumppaavan kulttuurisykkeen valtimolla suorastaan reaaliaikaisella on-line-meisingillä – lounaslistakin on päivitetty ihan just elokuussa 2010. Vauhtia ja vaaratilanteita!

Onko taide sinulle ilotulitus vai revontuli?

Kerron nyt mielipiteeni taiteen merkityksestä, vaikka kukaan ei ole sitä varsinaisesti minulta kysynyntkään. Taide on menettänyt ja menettää yhä enemmän alkuperäistä merkitystään. Se on valitettavaa. Surkeaa suorastaan.

Musiikin, runouden, kuvataiteen, kukka-asettelun – kaiken sen fantastisen hassuttelun alkuperäinen tarkoitus on ollut jäsentää niitä tunteita, joita ihminen ei osaa tavallisella arkikielellään ilmaista. Taide kokemuksena on antanut siihen mahdollisuuden niillekin, jotka eivät itse osaa piirtää tai soittaa, tanssia tai kirjoittaa.

• • • • •

Nykyisin taidetta käsitellään yhä enemmän ja yhä yksipuolisemmin numeraalisesti. Sen tuottavuuden, vientiarvon, myyntilukujen, listasijoitusten tai kilpailumenenestyksen kautta. Aivan kuin sillä olisi mitään tekemistä taiteen kanssa.

Taiteelle tulee palauttaa sen alkuperäinen merkitys jonain sellaisena, jota ei tarvitsekaan selittää tai ymmärtää. Jonain, joka on ennen kaikkea kokemus – kokemus, joka auttaa meitä pääsemään järjen tuolle puolen ja tunteiden sisään.

• • • • •

Jos ihminen näkee revontulen, hän ajattelee vaikuttuneena: "Onpa siinä hieno revontuli!" Sen sijaan jos ihminen näkee ilotulituksen, hän ajattelee: "Paljonkohan tuo on maksanut? Kenelle se on tarkoitettu? Miksi se on järjestetty? Onko tuossa nyt mitään järkeä?"

Minulle taide on yhä edelleen revontuli, jos se siltä tuntuu, riippumatta siitä kuka teoksen on tehnyt tai millä tekniikalla, vaikka sitten ilotulituksena. Jos se tuottaa elämyksen, on aivan sama, paljonko se myy tai mitä kriitikot siitä ajattelevat. Se on silloin täyttänyt alkuperäisen tehtävänsä.

Älä ole nörtti!

Päivän retromainos tulee aikakoneella suoraan vuodesta 1996! Kuten jokainen voi omin silmin todeta, Suomen suosituimman miestenlehden takakannessa tuolloin komeillut Aku-mainos kuvastaa oivallisella tavalla oman aikakautensa arvomaailmaa ja suhtautumista tietotyöläisiin: Nörtti on nolo haukkumanimike ja sen ansainneet niinku ihan nyreitä nössöjä, joita vaivaa sitkeä yrmytys. Tosi säälittävän tylsiä tyyppejä.

Tämän päivän digiyhteiskunnassahan tällainen IT-alan ammattilaisten dissaaminen ei onneksi tulisi kyseeseen päinkään!

Vanha kaverini Axl Rose LinkedInissä!

Yksi sosiaalisen median eittämättömistä pluspuolista on sen hieno kyky yhdistää ihmisiä, joilla on mahdollisesti jotain yhteistä. Voi sitä jälleennäkemisen riemua, kun some-palvelu tarjoaa kontaktiksesi vanhaa, kauan sitten kateisiin joutunutta nuoruudenrakastettua taikka upporikasta ameriikansetää!

Lukuisista suhteistani ja salaperäisestä taustastani huolimatta on kuitenkin hiukan vaikea ymmärtää, miksi LinkedIn tarjoaa "People You May Know" -otsikolla kaverikseni kaikkien suomalaisten graafikkojen, kulttuurihörhöjen ja markkinointipamppujen lisäksi Axl Rosea! Tottahan toki laitoin viestiä Aksulle! Ehkäpä pian jo olemmekin ylimpiä LinkedIn-ystävyksiä! Pakkohan meillä on olla jotakin yhteistä, olimmehan sentään nuorena hyvinkin saman näköisiä, vaikka sitä on tätä nykyä jokseenkin vaikea uskoa.

Jotenkin traagista on, että Axlilla (joka muuten esiintyy LinkedInissä business-uskottavalla tittelillä "frontman at Guns'n Roses") ei ole yhtään kaveria. Teemu Brunilallakin (jota LinkedIn toki myös tarjoaa potentiaaliseksi tuttavakseni) on sentään 87 kontaktia. Ehkä se johtuu vaan Axlin kauheen vaikeasta luonteesta tai jotain.

Tutun kuuloisella brändinimellä varma huomioarvo

Päivän "kaksi marjaa" -esimerkki tulee tällä kertaa kansallisromanttisten nimien osastolta. Mitä luulette, saakohan tuolta Tapijolasta ikkunavakuutuksia?

Suomalais-ugrilaiseen taustaan nojaten tutun kuuloinen, mutta jos mahdollista, murteellisesti vieläkin uskottavammalta kuulostava yritysnimi olisi varmasti toimiva ratkaisu monelle muullekin keskisuurelle pienyritykselle! Lisähuomiota saisi luultavasti myös hakukoneissa väärinkirjoitetuilla hakusanoilla. Olisivatkohan Pohojola, Lemminkäänen tai Ilimarinen vielä vapaana?

Mikä on majavien joululaulusuosikki?

Paluu arkeen tapahtuu askel kerrallaan, varovasti, autetusti, jopa autistisesti. Jouluflashbackeja on näköjään vielä luvassa, mistä pahoitteluni. Joka tapauksessa kiitos kuluneesta vuodesta. Kyllä se olikin jo aika kulunut. Toivottavasti saitte tilalle uuden tai vähintäänkin uuden veroisen.