Mies, löydä G-piste ja varmista tyytyväisyys!

Tämän on pakko olla Suomen suurin G-piste! Tai ainakin Raision! Niillä on mahtanut olla vitsikästä Gigantin suunnittelupalaverissa kun tätä on mietitty. Uaah.

Kansakunnan toivot!

Ei hätää, meidän kulmilla jengillä on itseironiantaju kohdallaan. Tai sitten kyse on Raision keski-ikäisten kostosta.

Hyvää vauhtia kohti kaljuutta (ja viisautta?)

Nyt seuraa henkilökohtainen paljastus. Hiukseni harvenevat. Otsalohko pilkottaa armotta. Lyhyttä "kauko röyhkä nuorena" -tyyliä suosiessa sitä ei juurikaan huomaa, eikä se näin keski-iän kynnyksellä muutenkaan ole kovin suuri haitta, mutta vääjäämättähän tuo panee miettimään, onko tukan määrällä ja pituudella tosiaankin jotain korrelaatiota ihmisen järkeen? Mitä sanottiinkaan tukan ja järjen viihtymisestä samassa päässä?

Kuten vanhat kuvat paljastavat, nuorena suosin pitkää tukkaa. Puoleen selkään saakka liehuva tulitukka kuvasti urhokkuutta ja elinvoimaa, kesyttömyyttä ja avarakatseisuutta. Ja munaa, tietysti. Eihän viisauden ja harkintakyvyn edes kuulu olla parikymppisen nuorukaisen prioriteettilistan kärjessä. Tuolloin myös suurimmat idolini olivat rohkeita pitkätukkakapinallisia, kuten Morrison, Melleri tai Jeesus. (Ja sivumennen sanoen myös melko kuolleita, tätä nykyä.)

Nykyisin suurimmat rock-idolini ovat erittäin lyhyttukkaisia, elleivät suorastaan tukattomia järjen sanan lähettiläitä ja joviaaleja humanisteja. Enkä nyt tarkoita herroja Ylppö, Putro tai Wirtanen, jotka hekin ovat ihan jees ollakseen vielä nuoria miehiä, vaan esimerkiksi Dalai Lamaa ja Mahatma Gandhia, noita itäisten maiden viisaita.



Siksi kysynkin, tekeekö sänkipää tosiaankin ihmisen viisaammaksi. Vai onko kaljuuntuminen oire järjen karttumisesta? Kumpi on syy, kumpi seuraus? En tiedä, onko allekirjoittaneella mitään mahdollisuuksia viisastua kovinkaan suuresti, mutta peiliin katsoessa tuntuu siltä, että ainakin ulkoiset edellytykset siihen saattaisi tällä logiikalla olla olemassa. Pysyipä tukka päässä tai ei, eniten viisaus varmasti vaatii aikaa, tuota kaiken olevaisen jalostajaa.

Kuinka kusta hieno brändi epäonnistuneella spin-offilla

Hyvät ystävät, nyt tulee hieman paasausta. Olen nimittäin hiukkasen tuohtunut.

Aloitetaanpa perusasioista. Arvostan suunnattomasti hyviä jalkineita. Sellaisia, jotka tuntuvat jalassa mukavilta, ovat tyyliltään rennot, sopivat likipitäen tilanteeseen kuin tilanteeseen, ja mikä parasta, niiden mallisto ei vaihdu joka hemmetin vuosi, vaan on ja pysyy samanlaisena, suurin piirtein sellaisena kuin se näytti nuoruudessani vuonna 1935.

Kuten valistuneimmat lukijani jo arvasivatkin, puhun tietenkin Converseista, niistä kaikkien tuntemista klassisista Chuck Tayloreista. Rennonletkeät popot sopivat mitä mainioimmin hömpsäkkään tyyliini ja antavat keski-ikäistyvälle perheeiskälle siinä ohessa edes pikkuruisen mahdollisuuden pitää kiinni viimeisistä nuorekkuuden rippeistään. Olen omistanut niitä elämäni aikana joitakin pareja, ja tälläkin hetkellä käytössä on muutamat. Suhteeni Converseen on siis ollut tähän asti mitä parhaimmalla tolalla. Olen ollut uskollinen brändille. Kunnes pääsemme siihen, missä paraskin brändi voi niinsanotusti kusaista reisille vuosikymmenien hienon pohjatyön huonosti toteutetulla brändilaajennuksella.

Törmäsin päivänä muutamana Akateemisessa kirjakaupassa Converse-muistikirjoihin. Vau! Paitsi että arvostan mukavia jalkineita, myös kirjoitan ja piirustelen aika lailla, suorastaan työkseni. Ja koska siis olen uskollinen conversisti, minua ei ollut vaikea ylipuhua ostamaan oitis hauskan näköistä Converse-muistikirjaa. Oli kangasmerkkiä kyljessä, katu-uskottavat pahvikannet, tossuista tuttua tähtilogoa ja vinkeänä viime silauksena vanhalta fillarin sisäkumilta vaikuttava suljentarempsu. Toinen vau!

Mutta mutta mutta. Siinä missä Converse-jalkineet ovat kestäneet uskollisesti vuodesta toiseen (paitsi ne punaiset, jotka varastettiin teltan ulkopuolelta Nummirockissa 1990), tämä uusi Converse-muistikirja otti ja hajosi heti ensi käyttökerralla. Biohajoava muistikirja! Onhan se nyt aivan perkeleen huono tuote, jos siitä menee selkäliimaus säleiksi eka palaverissa! Ja niin oikeaoppisen hellästi kuin kantta availinkin, vanhan koulukunnan bibliofiilin ottein.

Uskoni Converse-brändiin olisi siis paljon paremmassa jamassa, jos olisin vain keskittynyt niihin tossuihin ja jättänyt kaiken maailman sivuhömpötykset omaan arvoonsa. Palaan tähän, kunhan pääkonttori on vastannut reklamaatiooni tuotteesta. Siihen asti on kai parasta palata takaisin vanhaan kunnon Moleskineen...


Tossubrändi Converse: ajatonta kestävyyttä!


Toimistotarvikebrändi Converse: pikaista hajoavuutta!

Mikä on pisin teksti, jonka pystyt netissä lukemaan häiriöttä?

Veikkaan, että et ole tullut ajatelleeksi koko asiaa. Juuri tällä hetkellä, kello 0.16 jotakuinkin Karjaan ja Salon puolivälissä voin kertoa, että se on melko lyhyt. Nettihän ei tunnetusti ole tarkoitettu pitkiä tekstejä varten. Netti toimii terävissä blogiteksteissä tai nasakoissa twitter-pläjäyksissä. Netti toimii, kun haluat jakaa kaikille lähimmäisillesi jonkun suunnattoman tärkeän linkin, jota ilman elämä olisi paljon köyhempää, kenties jopa mahdotonta.

Mutta huomasitko, että jo muutamaa lausetta pidemmälle ehdittyäsi olet joko kyllästynyt alkuperäiseen aiheeseen, klikannut jotain linkkiä ja siirtynyt muualle tai ohimennen livahtanut lukaisemaan meilejä. Aika rasittavaa, eikö? Koko netti on keksitty lyhytjänteisiä, asiasta toiseen sinkoilevia adhd-tapauksia tai monta asiaa yhtä aikaa säheltäviä sekasortoisia multihökeltäjiä varten. Mikäs siinä, kyllähän se voi olla ihan ok verkossa, intertekstuaalisuuden ja kaiken kivan nimissä, mutta mitäs sitten kun sama toimintamalli siirtyy muualle, osana tätä päivää?

Netin suurkuluttaja alkaa pikku hiljaa toimia samalla tavalla koko ajan myös IRL, kenties huomaamattaan. Tekstaria naputellaan vessanpöntöllä istuessa, työkaverin kanssa palaveeratessa luetaan samalla meilejä, lounaalla päivitetään Facebook-statusta iPhoneen ja tietenkin iltapalaa syödessä katsotaan telkkaria sekä suoritetaan ehkä muutamaa muuta pikkutoimintoa siinä ohessa. Tehokkuutta? Just joo.

Tämä kaikki ja paljon muuta tuli mieleen tänään, kun rennonpuoleisen asiakastilaisuuden yhteydessä sivuttiin aihetta "pitääkö meilejä lukea viikonloppuna tai lomalla". Monien mielestä pitää, totta kai. Olen tietenkin naiivi ja omituinen henkilö, mutta mielestäni on pelkästään säälittävää, jos näin on.

Tästä päästäänkin vuorokaudenajan huomioiden melko selkeän johdannon jälkeen vastaamaan otsikon kysymykseen: Se on suunnilleen 17 594 merkkiä. Juuri sen mittainen on nimittäin A J Jacobsin kerrassaan mainio kirjoitus "My colossal task burden".

Lue juttu keskittyen ja keskeyttämättä, jos vain suinkin kykenet. Se kertoo juuri siitä, mihin monien meistä pitäisi pyrkiä. Keskittymään. Yhteen. Asiaan. Kerrallaan. Vaikka se vaatisi koomisiakin keinoja.

Pätemisen tarve (eli ei mitään uutta sitten kouluaikojen)

Eräs tarkkasilmäinen kollegani huomautti, etten ole pitkään aikaan piirtänyt palavereissa. Se on totta ja perin valitettavaa. Siksi lupaankin taas parantaa tapani, koota itseni ja yrittää parhaani mukaan keskittyä palavereissa siihen, minkä parhaiten osaan, eli epämääräiseen tuherteluun ja joutavaan raapusteluun. Kiitos, kuulemiin ja oivallista työviikkoa teille kaikille.

12 pientä sanaa, jotka vapauttavat sosiaalisen median orjuudesta

Tjäreborg lähestyi uutiskirjeellä kertoakseen uudesta yhteisöllisestä matkavihjepalvelustaan. No, näitähän nyt alkaa olla vähän jokaisella, yhteisöllisiä tiesmitä. Uutiskirjeitäkin tulee yhdeltä jos toiselta, kun niitä on itse postiinsa tilannut, ja joskus niitä tulee luettua suurella sydämellä ja toisinaan taas puolella silmällä.

Se, mikä Tjäreborgin kirjeessä hiveli silmää ja lämmitti mieltä, oli se kahdentoista sanan virke siellä ihan lopussa: "Vaikka palvelu on Facebookissa, sinun ei tarvitse olla rekisteröitynyt Facebookiin käyttääksesi sitä." Kiitos. Se oli asiakasystävällisesti sanottu ja vieläpä riittävän paksusta rautalangasta väännetty tieto. Lisää tällaisia, toivon ma.

Ja Jäätävin Logo 2010 -palkinto menee... Turkuun!

Milläpä sitä yrittäjä kilpailussa erottuisi, ellei logollaan. Tällä kertaa menen sanattomaksi, ja saattaisipa mennä jopa melkoisena lörppönä tunnetu Ulrichin muorin poikakin tämän nähdessään. Melko jäätävä design, sano.

Eli ei sitten muuta kuin ...And just ice for all vaan sitten, kuten linkkivinkin lähettänyt Topi nasevasti tokaisi.

Loppuviikon lempiyhtye eli metsurit areenoilta

Aivan ensimmäiseksi voisi kysyä, että miksi en ole aiemmin törmännyt tähän? Missä tynnyrissä sitä on tullut piileskeltyä viime aikoina? Häh? Voihan suoraan sanottuna perkele, millaisen keitoksen saakaan aikaiseksi neljä ei-ihan-nuorta rokkiukkoa jotka eivät ota itseään, uraansa tai soittotaitoaan liian vakavasti!

Jammailupohjalta syntyneen Chickenfootin kokoonpanossa remuavat Van Halenissa ja vaikka missä kellaribändeissä harjoitelleet laulaja Sammy Hagar ja basisti Michael Anthony, lupaavahko kitaristinplanttu Joe Satriani sekä tietenkin allekirjoittaneen suosikkirumpaleihin lukeutuva RHCP-kannuttaja Chad Smith. Kuunnelkaa, hyvät ihmiset, kyllä musiikki on kaunista lujaa soitettuna! Ja sitä paitsi niillä on vielä hauska logokin!



Kanajalkojen toistaiseksi ainoa studiolevy löytyy helposti Spotifysta sekä edulliseen hintaan levykaupasta.

Ehdottoman jyrkän lopullisesti irti Facebookista (ehkä)

Elin tammikuusta 2009 alkaen siinä autuaassa luulossa, että olen autuaasti irtikytketty Facebookista. Ja kuten varmasti arvaattekin, valistuneet ystäväni, elin vastoin parempaa luuloa.

Totuus aukeni edessäni posahtaen kuin hollywoodilainen 3D-tehoste, kun luin Dan Yoder -nimisen hepun kirjoituksen 10 Reasons To Delete Your Facebook Account. Hahaa, olinkin vain tilapäisesti katkolla, yhden klikkauksen päässä jälleensyntymästä rattoisaan Facebook-elämään. Mikäli olisin halunnut tehdä comebackin, kaikki olisi jatkunut aivan kuten ennenkin ja kaikki 129 erittäin läheistä ystävääni (terveisiä vaan itse kullekin) olisivat tuskin edes huomanneet puolentoista vuoden hiljaiseloani. Kun nyt Danin ansiosta tiedän, mitä eroa on on sanoilla "deactivate" ja "delete", olen lopullisesti lopettanut, tuhonnut, katkaissut ja eliminoinut Facebook-tilini, ja olen siis viimeinkin vapaa.

Paitsi että se pienellä painettu teksti. Eihän kyse olisi Facebookista, ellei poistumista olisi tehty mahdollisimman nihkeäksi. Ex-käyttäjälle tarjotaan tietenkin 14 vuorokauden katumusaika. Voisikohan joku ihan oikeasti kertoa, tuhotaanko lempimusiikkilistaukseni (Duo Ihmissaksofonit ja 22-Pistepirkko) ja muut erittäin tärkeät henkilökohtaiset tietoni nyt tosiaankin lopullisesti. Vai onko jossain serveri, joka säälittävästä irtiräpiköinnistäni viis veisaten säilyttää kaikkien ikinä maailmassa Facebookiin rekisteröityneiden ihmisten tietoja mahdollista myöhempää käyttöä varten?

Paras verkkokauppa (ainakin toukokuussa)

Juuri nyt, Etelä-Suomen vihreiden lehtometsien vilistessä junan ikkunassa valkovuokkojen täplittämänä maisematapettina välillä Karjaa-Kirkkonummi, herkistyn kertomaan teille, mikä on mielestäni kaikkein paras verkkokauppa. Tai ainakin lyömättömän toimiva, mikäli olet vähänkään puutarhanhoitoon kallistuva persoona, joka ei sattumalta omista traktoria, kuorma-autoa, peräkärryä saatika vetokoukkua, eikä halua viettää keväisiä iltojaan sorakuopan reunalla hämyilyyn.

Se ei ole huuto.net (joka sekin toki nauttii onnistuneen U2-lippuhankinnan ansiosta suurta suosiota juuri näillä hetkin!), vaan tietenkin Siisti Piha, joka toimitti juuri sopivasti viime viikonlopuksi autotallimme nurkalle vajaat kolmisen tonnia erilaisia isänmaa-aineksia erilaisiin viherpeukalointitarkoituksiin. Sora, multa ja kivenmurkikat sekä koristekate ja tarpeellinen määrä suojakangasta ilmestyivät pihalle siisteissä vihreissä säkeissä, ilman toimitusmaksua, ystävällisen kuormurikuskin saattelemina. Siinä on bisnesidea kohillaan: vaikesti kuljetettavan ja hankalasti pakattavan tuotteen ostaminen ja kotiintoimitus helposti ja siististi, vieläpä kilpailukykyiseen hintaan.

Eipä voisi multatonnien ostelu juurikaan helpommaksi tulla. Voipi olla, että ennen lomia tulee shoppailtua vielä muutama säkki, kesäiltojen iloksi.

Oikeutta eläimille

Jänikset maailmankartalle vaati aikoinaan M. A. Numminen. Vireä varsinaissuomalainen palvelupaikkakunta Lieto puolestaan tarjoaa hevosille mahdollisuutta tulla mukaan kunnanvaltuuston toimintaan. Eläinten oikeuksien käytäntöönpanoa, sano.

Elokuvanteon tärkeimmät välineet

Kaikki, jotka ovat joskus olleet mukana elokuvanteossa, olipa kyse puolen minuutin mainosfilmistä tai kokoillan spektaakkelista, tietävät että kuvauspaikalla tarvitaan aivan järjetön määrä tavaraa. Siis toinen toistaan hienompia teknisiä systeemejä ja hillittömän kalliin näköisiä vehkeitä, joilla kaikilla on oma käyttötarkoituksensa sekä joku jännä englanninkielinen nimi, jota maallikon on vaikea ensikuuleman perusteella muistaa. Suuren osan tavaroista pystyn itse jo tässä vaiheessa mainosuraa suunnilleen tunnistamaan, mutta joskus menee arvauksen puolelle. Niin myös tämänpäiväisissä kuvauksissa. Katselin erästä kunnioitettavan kokoista tötteröä ja aprikoin ääneen, että tuohan näyttää erehdyttävästi aivan tavalliselta lehtipuhaltimelta. – Aivan, totesivat kuvausryhmän jätkät vinosti hymyillen. – Niinhän se periaatteessa olikin eilen Prisman puutarhaosastolta ostettaessa, mutta nyt se on aito elokuvapuhallin.

Eli tiedoksi niille, jotka joskus miettivät, miten supermallin hiukset saadaan hulmuamaan niin upeasti ja miten se savu saadaan tupruamaan juuri oikeaan kohtaan, salaisuus löytyy Prismasta, hinta 49,00.







Mikä kuvissa olevista elokuvanteon perusvarusteista löytyy sinun appiukkosi autotallista?

Älä teeskentele orgasmia, käytä Googlea!

Tämän suorastaan aneemisen apean päivän huumoritasot ovat olleet kroonisesti miinuksella, eikä parhaimmillaan loistavan Pertti Jarlan tämänpäiväisen Fingerporin "juutalaishuumorin" mauttomuus ainakaan parantanut asiaa. Todella huono veto. Voi sinua Pertti.

Mutta onneksi meillä on Google-kääntäjä. Palauttaessani takaraivooni keskeistä väärentämiseen liittyvää sanastoa (aivan päivätyön tiimoilta, ei hätää), törmäsin allaolevan kaltaiseen tilanteeseen. Hassua! Oudon rajoittuneesta sanavarastostaan huolimatta iso G kyllä tietää, mistä on puhe kun on puute!