Kakkapusseja kotiseudun kehittämiseksi, olkaa hyvä!

Olen yrittänyt viime aikoina katsoa lähemmäs sen sijaan että tähyilisin kaukaisuuteen. Se kuulostaa helpolta, mutta on välillä yllättävän haasteellista tällaiselle paatuneelle laajojen kokokonaisuuksien visionäärille.

Kotiseutukävelyt ovat mitä parasta lähinäköterapiaa. Ilman autoa tai fillaria on pakko kulkea hiljaa. Samalla tulee puoliväkisin pysähtyneeksi ihmettelemään pieniä kummallisuuksia, ilman Isoa tai Tärkeää syytä, kääntyy helpommin tuntemattomille pikkukujille ja saattaa jopa puhutella tuiki tuntematonta kanssaihmistä. Jos ette usko, kokeilkaapa vaikkapa kävellä Virusmäentie päästä päähän jonakin keväisen kirpeänä arki-iltana, siinä kello kuuden korvilla, kun on vielä valoisaa ja sulava jää narskuu mukavasti anturan alla.




Tarot-tulkintaa, työväenteatteria, vaihtoehtohoitoja, itse maalattuja varoitusmerkkejä, ruostesuojaamo, ruotsinkielinen päiväkoti, pieteetillä remontoituja tai luonnontilaan jätettyjä puutaloja... Tiesin kyllä, miten Raunistulan valtimosuoni sykkii, olenhan siellä itsekin pyörinyt nuorempana, käynyt lukion ihan kulmilla, talsinut mihin nyt sen siinä iässä tuleekaan talsittua, sydän pamppaillen ja tukka silmillä. Silti Virusmäentie sightseeing auttoi näkemään seudun uudella tavoin.




Tämä edustaa tietenkin vain ulkopuolisen turistin sokerikuorrutettua katsantokantaa, mutta mielestäni Raunistulan kaltaisten, vanhoista ja perinteikkäistä työläiskaupunginosista päivitettyjen asuinalueiden henki tiivistyy tällaisissa pienissä yksityiskohdissa, kuten tee-se-itse-ratkaisua koirankakkaongelmaan tarjoavan asukkaan ystävällinen kyltti pusseineen. Rauhanomaista rinnakkaiseloa, sano.

Mitä emme soisi lastemme meistä koskaan tietävän

Pakonomainen yritys nähdä kevät neukkarissa

Jimi tajusi olevansa liian myöhään liikkeellä. Kaikki muut Kevätpörriäiset olivat lähteneet jo maaliskuussa pörräämään ja hän jäi armotta lehdelle soittelemaan.

Kevät koskettaa tulppaani

Kevät on kukkain aikaa, vaikka lumen tulo ja pakkanen tätä tosiasiaa pyrkivätkin hieman hämärtämään. Mainonnan näkökulmasta se merkitsee tietenkin versovia mainoslauseita ja rönsyileviä tarjouksia!

Tervetuloa tulppaani -kampanja sai oitis hymyn huulille, ja vaikkei ostopäätöstä syntynytkään, niin muutama vapaasti hyödynnettävä otsikko aiheeseen liittyen kuitenkin.

"Haistelkaa tulppaani"

"Älä unohda – tulppaani"

"Tartu rohkeasti – tulppaani"


Mieskohderyhmää ajatellen kukkakauppiaiden kannattaisi harkita myös runollista yhteismainontaa autohuoltamoiden kanssa: "Minut sytytä, tulppaani, sytytä pytyt. Sytytystulppani, pystyssä pysyt."

Euroopan nopeimmin letittävä isä

Mistä haluat, että sinut muistetaan? Siitä, että tienasit enemmän kuin kukaan kurssikavereistasi, julkaisit väitöskirjan 29-vuotiaana ja nyykähdit työuupumukseen päivää ennen viisikymppispäiviäsi? Siitä, että urakoit Finlandia-hiihdon, yksitoista maratonia ja kolme konkurssia? Vai siitä, että jaksoit kaiken kiireen keskellä laulaa lasten kanssa J. Karjalaisen varhaistuotantoa ja harjoitella meritaistelua kylpyankoilla?

Tämä tuli taas kerran mieleen, kun luin (tyypillisesti pienellä viiveellä) Hesarin edellisestä Kuukausiliitteestä Outi ja Vuokko Hovatan sukulaishaastattelun. Siinä itse tiedenaisena kunnostautunut kolmen tyttären äiti mainitsee sivulauseessaan mitä osuvimman epiteetin miehelleen, joka piti huolta tyttöjen arjen pyörityksestä. Euroopan nopeimmin letittävä isä on jotain, johon haluaisin itsekin pyrkiä. Tosin siinä vaiheessa, kun oma jälkikasvu tulee biologisessa kehityksessään pakolliseen pitkätukkavaiheeseen, kundit tuskin haluavat isukkia letittämään, mutta ehkä tämän puutteen voi korvata jollain muulla. Raision letkein painivastustaja? Skandinavian kähein ääneenlukija?

Luusereiden tarinat ovat kiinnostavampia

Taas kerran on tullut todistettua, että toteutumatta jääneet haaveet ja kytemään jääneet kipinät tekevät tarinasta kiinnostavamman kuin menestys ja mammona, kassavirta ja kansansuosio! Kerrassaan koskettavan kiteytyksen epätäydellisyyden ja inhimillisyyden merkityksestä tarinankerronnassa antaa dokumenttielokuva Anvil! The Story of Anvil.

Filmi alkaa arkistokuvalla 1980-luvun alun Japanin megakonsertista, jossa hevikansaa huudattavat aikansa kovat nimet Whitesnake, Scorpions, Bon Jovi sekä se yksi, joka ei mainittujen tapaan noussut maailmanmenestykseen ja myynyt miljoonia levyjä. Anvil jäi jostain syystä kanadalaiseksi harvinaisuudeksi, jota kaikki alan vaikuttajat Lemmystä Lars Ulrichiin suitsuttavat, mutta kaverit painavat pipot korvilla perusduunia kotikaupungissa niin kaukana rockstaran elämästä kuin voi.

Itsekin hevirumpalina ja bändin fanina kunnostautuneen Sacha Gervasin ohjaama Anvil! The Story of Anvil etsii vastausta paitsi kysymykseen, miksi Anvil ei lopulta breikannut isosti, myös siihen, miten pitkälle unelmat voivat kantaa. Dokumentti seuraa hienhajuiselta lähietäisyydeltä, tarjoutuuko äijille uusi mahdollisuus viisikymppisinä, kun metallin suosio elää Euroopassa kovempana kuin koskaan. Pysyykö 15-vuotiaana perustettu bändi kasassa? Kestääkö elinikäinen ystävyys? Entä äijien nupit? Tuleeko tästä hei jätkät enää mitään?

Tarina on paitsi koskettava ja tosi, myös omalla tavallaan hauska. Ei mitenkään Spinal Tap -henkisesti bändille röhötellen, vaan sympaattisen lämpimällä, veljellisellä myötäelämisellä. Suosittelen ehdottomasti kaikille muillekin kuin metallimusiikin harrastajille.



Kiitokset filmivinkistä Jakkelle, jonka kanssa 15-vuotiaana perustamamme bändi ei (onneksi) enää ole kasassa, mutta ystävyys on kestänyt :)

Sädepyssymies ryösti mielikuvituskaverin identiteetin

Tämän iloisen perjantain kruunaa tämä hilpeän epätodellinen uutisotsikko, joka jotenkin mielestäni kuvastaa mediakentän erästä äärilaitaa: Mielikuvitusolentoja ja heidän ei-todellista elämäänsä raportoivia uutisia.

Tuntuu siltä, että kaikki nämä keksityiltä vaikuttavat BB-Jorit ja Huippumalli-Seijat keksittyine identiteetteineen ovat monille aikuisille paluuta siihen aikaan, jota perheemme kuopus parhaillaan elää. Sädepyssysankarit, mielikuvituskaverit, avaruusalukset ja rinnakkaistodellisuudet limittyvät sulavasti yhteen 4-vuotiaan maailmassa. Onko se lapsen tasolle jämähtämistä vai kadehdittavaa kykyä irtautua todellisuudesta, jos leikki jatkuu samalla tavoin vielä aikuisena?

Ilahduta työtovereitasi!

Usein jo pienikin ele voi piristää raskasta työpäivää. Tärkeintä on lämmin ajatus!

Kehuja parjatuille, nostetta poljetuille

Nyt tulee jotakin yllättävää, nimittäin kehuja katsastusasemalle! Tuo hulppeasti ylihinnoiteltu ja palvelukulttuurinsa puolesta kyseenalainen toimiala ansaitsee useimmiten risuja, ainakin henkilökohtaisten kokemusteni perusteella.

Mutta onneksi pienenä valonpilkahduksena pimeydessä on tuo uudehko Iso-Heikkilän katsastusasema.

"Me täällä Iso-Heikkilän katsastusasemalla ajateltiin lähestyä sinua ihan kirjeitse, vaikka ollaan enemmän autopuolen miehiä kuin kynäniekkoja."

Näin letkeään tyyliin alkavaa myyntikirjettä lukee perusbyrokraattiseen katsastuskutsuun verrattuna kernaasti eteenpäin. Varsinkin kun meikäläinen taas ei ole vähimmässäkään määrin autopuolen heeboja, vaan kynäniekkoja, mutta siitä katsastuksesta tarttis kumminkin jotenkin suoriutua.

Palvelu on hyvää, voin suositella. Ja kun kirjeellä saa vielä siitä kiskurihinnasta 15 eeroa veke, niin taidan mennä, kun alkaa taas olla se aika vuodesta käsillä. Sitä paitsi Iso-Heikkilän katsastusasemalta voi nyt hankkia mukaansa myös elokuvaviihdettä – kyseessä on tietenkin Matti Ijäksen kulttileffa Katsastus.

Lauri Törhönen, tervetuloa meille räjäyttelemään!

Elokuvaohjaaja Törhönen esittää Hesarissa hienon idean: Tuo meidän päänvaivaa aiheuttava Myllysiltammehan voitaisiin räjäyttää niinsanotusti tuhannen paskaksi osana tulevan Vares-elokuvan juonenkäänteitä. Mahtavaa!

Mielestäni Turussa olisi kenties muutama muukin kohde, jotka voitaisiin tulla posauttamaan pois maisemasta Elokuvasäätiön tuella ja samalla säästettäisiin roimasti turkulaisten veromarkkoja. Ihan aluksi vaikkapa tuo Kop-kolmio. Ja jos se Toriparkki joskus vielä toteutuu, niin sitähän voisi käyttää jonkun Harlinin katastrofileffan sortumiskohtauksessa!

Osta kotimaista, tue tanskalaista!

Vannoutuneena rouskumyslien ystävänä olen ollut uskollinen Finaxin American Crunch -brändin käyttäjä jo pitkään. Toisaalta syvältä sisimmästä kumpuava fennomaaninen pyrkimys kotimaahan päin kallistuviin valintoihin on pannut hiukan epäilemään Ruotsissa valmistetun viljatuotteen ostamista. Kun viime aikoina runsaasti liike-elämän lehdistössä paistatellut Helsingin Mylly näytti tuoneen kauppoihin vastaavan tuotteen, otin ilahtuneena niinsanotut tyypit Myllärin Luomu Crunchy Myslistä. Helsingin Myllyn myyntipuheissahan ovat väikkyneet vahvoina argumentteina juuri kotimaisuus sekä luomu, varsin kannatettavia ostopäätöksen ohjastajia elintarvikesektorilla kumpainenkin.

Mutta voi, mikä totuuden karvaus suomalaiseen Valio-jogurttiini sekoittuikaan. Pakkaustekstit paljastivat, että kotimaisen Helsingin Myllyn luomumysli onkin peräisin Tanskanmaalta! Siis vielä kauempaa kuin länsinaapurin Finaxit. Yritä tässä nyt sitten suosia kotimaista. Maidosta sentään vielä tietää, mistä se on peräisin. Mutta perisuomalaiset Elovena-murotkin tuodaan Saksasta, tiesittekös muuten sitä?

Perimmäisten kysymysten äärellä

Parran turinaa tuoreessa Ensi- ja turvakotien liiton Esikko-lehdessä. Samaisessa Esikossa myös mielenkiintoinen ja sangen ajankohtainen juttu mainonnan ja kuluttamisen merkityksestä lasten minäkuvan rakentumisessa. Asiantuntijana nuorisotutkija, sosiaalipsykologi Atte Oksanen.



Lataa lehti pdf-muodossa täältä!

Työpaikkakulttuurit törmäyskurssilla

Aiemmin Turkin rajavartioston vääpelinä palvelleen Sahil Güvenlikin siirtyessä mainostoimistoon projektijohtajaksi voitiin puhua kulttuurien törmäyksestä isolla P:llä.

Kuin kaksi kakkosta!

Pikku Kakkonen ja Aktian talletuskoron kakkonen!

Biohajoavuus on tätä päivää

Koulutus on Perseestä!

Brittiläisen yhteiskunnan yläportaille ei lampsitakaan kuten mihin tahansa hollitupaan. Kuten kaikki tietävät, jo varhain alkava oikea koulutus erottelee tulevat brittimenestyjät taviksista. Ja parhaan startin elämälleen saa tietenkin yksityiskoulussa. Yksi kaikkein laadukkaimmista – ja suomalaisnäkökulmastakin sangen houkuttelevalta kuulostava – on tietenkin Perse School Cambridgen maineikkaassa opiskelukaupungissa. Kuten informatiivinen ulkomainos muistuttaa, Perse-koulutus kuuluu yhtä lailla tytöille kuin pojillekin!

Omalta kohdalta koulunkäynti alkaa olla jo hiukan myöhäistä, mutta voisinkohan liittyä opinahjon alumniksi, eli tuttavallisemmin Old Perseaniksi!




Kiitos vaan vinkistä molemmille lukijoilleni Seballe ja Matulle :)

Vuohia tuijottavat miehet

Jos ehtii elokuviin vain harvoin, kuten meikäläinen, kannattaa sitten valita kerralla kunnon leffa. Ja jos haluaa ottaa varman päälle, kannattaa satsata takuuvarmasti karismaattisiin näyttelijöihin. Otetaan nyt vaikkapa Jeff Bridges, George Clooney, Ewan McGregor ja Kevin Spacey. Lisäksi elokuvan olisi suotavaa sisältää sopivasti ristiriitaisia elementtejä vakavalla otteella käsiteltynä. Laitetaanpa mukaan militantteja, hippejä, new age -hihhulointia, sodanvastaista propagandaa, huumeidenkäyttöä, humanismia, shamanismia, suurvaltapolitiikkaa, itämaisia taistelulajeja sekä jedifilosofiaa. Mikäli näillä eväin onnistutaan saamaan aikaiseksi hauska tarina, joka tietenkin perustuu tositapahtumiin, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa! Tykkäsin.




Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa

Näe maailma uusin silmin – anna kamera lapselle!

Vietimme sangen mukavan hiihtolomaviikon Norjassa. Talviurheilun lomassa 4-vuotias poikani halusi aloittaa uuden harrastuksen eli valokuvauksen. Annoin kameran hänelle. Seurauksena oli, että kotiin päästyämme kamerasta löytyi 115 kuvaa. Keskivertoa mielenkiintoisemmaksi asian tekee se, mitä ja miten kameralla oli taltioitu.

Kuvissa on mm. jalkoja, varpaita, isoveli, omia piirustuksia, lihamureke uunissa, sekä tietenkin laskettelijoita, laskettelijoiden polvia, laskettelijoiden takamuksia, ja vielä hiukan lisää jalkoja.

Ilman tekosyvällisiä viisasteluja maailman näkemisestä lapsen silmin, voin suositella kaikille jo pelkästään vaihtelun vuoksi laskeutumista sinne metrin tasalle maanpinnasta. Eikä kaiken aina tarvitse kuvissa olla niin järjestyksessä, skarppia tai hyvin valaistua. Ei elämäkään kovin usein ole.

Ensi kerralla kun lähdemme lomalle, annan kameran kuopukselle jo kotona!